Kuilukatu 11 C 24 Kuilukatu 11 C 24

Ruohonleikkuri silpoo kosteaa nurmikkoa sähkömoottorin tasaisen hurinan alla. Kello lähestyy viittä. Lähdin töistä etuajassa ehtiäkseni hommiin ennen iltakosteutta. Märkää nurmikkoa naapurin Mervin ruohonleikkuri ei jaksa katkoa. Olen odottanut viikkoja sateetonta päivää ja kuivaa nurmikkoa. Odotellessani nurmikko on kasvanut ylimittaiseksi, leikkuujätettä jää rumasti nurmikolle jälkeeni. Olen odottanut myös keväästä asti kustantamon vastausta käsikirjoituksestani ja pelkään, että torjutuksi tuleminen vetää maton jalkojeni alta, pudottaa minut lamaannuttavaan tyhjyyteen.

Leikkaan nurmikkoa eri suuntaan kuin edelliskerralla tasaisemman lopputuloksen saavuttaakseni. Urakan puolivälissä, etupihalta takapihalle siirtyessäni, kaadan leikkurin kyljelleen ja kaavin saappaan kärjellä pohjaan tarttuneen märän leikkuujätteen maahan, muovailen siitä nurmipalloja ja heitän ne aidan yli metsään. Yksi palloista räjähtää koivun kylkeen ja värjää sen tumman vihreäksi. Jos leikkuri käynnistyisi kesken kaavinnan se tuskin veisi varpaitani mukanaan, ei se niin terävä tai voimakas voi olla. Olen muutaman päivän ajan miettinyt sopivaa projektia, jonka keskeneräisyys pitäisi minut kiireisenä kustantamolta tulevan hylkäyksen aikaan, tarjoaisi suunnan, johon kääntää katse.

Kuuntelen leikatessani Ester Nuori Lepän “Viekää terveiseni Polkalle!” -runolevyä ties kuinka monetta kertaa ja mietin voisiko projektini olla jotenkin musiikkiin liittyvä, jos löytäisin jonkun osaavan musiikintekijän yhteistyöhön mukaan. Ajatus pyörii päässäni, etsii ratkaisua.

Kello 17:11 soitan kuudensadan kilometrin päähän isoveljelleni. Hän on kuulemani mukaan alkanut viime aikoina vääntelemään jonkin vanhan syntetisaattorin nappuloita talonsa kellarissa ja äänittämään R-junien ovien vinkumista. Ruohonleikkurin hurina ei häiritse kuuluvuutta ja pystyn esittämään asiani lopettamatta leikkaamista. Tätä on tehokkuus. Ehdotan, että perustaisimme bändin: hän kutoisi jonkun oudon äänimaton, jonka päälle minä lukisin tekstejäni. Minulla on mielessäni tekstikokonaisuus, tarina, joka voisi jakautua muutamaan biisiin. Lopputuloksen ei tarvitsisi olla suoranaisesti edes musiikkia, vaan vaikka jotakin kuunnelman kaltaista.

Meidän pitää keksiä bändillemme nimi, veljeni toteaa lopettaessamme puhelumme. Kaavin leikkurin puhtaaksi ja palautan sen Mervin talliin.

Vuonna 1973 isämme Jussi ilmoittautui Joensuun vapaaopiston bändikurssille. Kurssi ei toteutunut, koska ilmoittautuneita oli isämme lisäksi vain kaksi: Kari Arosilta sekä Jussin luokkakaveri poikalyseosta, Jouni Mömmö. Jos kurssi olisi toteutunut olisi sen vetäjänä toiminut Mattijuhani Koponen, joka oli viisi vuotta aikaisemmin esittänyt Vanhalla ylioppilastalolla naisnäyttelijän kanssa performanssin, jossa he olivat olevinaan yhdynnässä flyygelin päällä tarkoituksenaan yhdistää Itä ja Länsi. Aikaisemmin samana vuonna Mattijuhani oli toisissa juhlissa esittänyt runon alasti ja näistä performansseistaan hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi vankilaan sukupuolikurin loukkaamisesta. Mattijuhanin mukaan alastomuus ei ollut seksuaalista vaan välttämätöntä totuuden etsinnässä.

Bändikurssille ilmoittautunut kolmikko päätti perustaa bändin kun eivät kurssille päässeet. Ensimmäisissä treeneissään he virittelivät pianon kieliin nahkahihnoja ja niiden päälle resonoivia kristallilaseja.

Kolmikko ymmärsi heti ensimmäisissä treeneissään, että heidän bändinsä tarvitsisi nimen. Mömmö seisoi kirjahyllyn vieressä ja sohvalla makoillut isämme ohjeisti häntä ottamaan toisen hyllykön vasemmasta reunasta ylhäältä katsottuna kolmannelta riviltä seitsemännentoista kirjan ja avaamaan sivun 32. Kirja oli Uuno Kailaan runokokoelma ja sivulla 32 runo “Silmien vaihtajat”, josta tuli trion nimi. Silmien Vaihtajien seuraavat treenit jäivät heidän viimeisiksi, mutta niissä he ehtivät ottaa promokuvat vuorotellen toisistaan. Muuta konkreettista bändistä ei koskaan tallentunutkaan.

Kaksitoista vuotta myöhemmin, syksyllä 1985, Mömmö soitti isällemme ja kysyi voisiko hän käyttää heidän vanhaa nimeään uuden bändinsä kanssa. Syntyi Silmienvaihtajat, joka ei olemassaolonsa aikana levyttänyt mitään, mutta jonka biisejä Mömmön seuraava bändi Mana Mana levytti, kunnes Mömmö kuoli lääkkeiden yliannostukseen vuonna 1991.

Käytän samaa nimenetsimistekniikkaa hyväksi nyt 52 vuotta myöhemmin. Seison kirjahyllyni äärellä ja valitsen toisen hyllykön vasemmasta reunasta ylhäältä katsottuna kolmannelta riviltä seitsemännentoista kirjan. Kurt Vonnegutin Sähköpianon sivu 32 ei tarjoa mitään selkeästi hyvää bändin nimeä. Selailen sivuja ja niiden välistä tippuu varmaankin isämme kirjanmerkkinä toiminut vanha osoitetarra jo purettuun taloon, josta perheemme muutti pois ennen syntymääni.

Bändillämme on nimi: Kuilukatu 11 C 24.